Kipinästä koreoksi ja kisaan

Tänä kesänä tein jotain ennenkuulumatonta. Ilmottauduin kilpailuun. Enkä mihin tahansa kilpailuun, vaan tankokilpailuun. Noh oikeastaan se oli Showcase-tyyppinen tilaisuus eikä niinkään semmoinen kisa, mihin rankataan ’the best of the best’. Eihän sellaiseen meikäläisellä vielä mitään asiaa ole, let’s face it. Tämän takia uskaltauduinkin mukaan. Ja myös siksi, että tiesin, että jos istuisin katsomossa niin miettisin vaan, että miksi en lähtenytkään.

 

Vaikka olenkin tavoitteellinen treenaja, niin en ole lainkaan kilpailuhenkinen. En ole koskaan harrastanut lajia, jossa oltaisiin kilpailtu ja ainoa jota vastaan elämässä kisaan, on minä itse. Tämä ehkä tuli vastaan hankaluutena asennoitua tiettyyn aikataulutukseen ja opetteluun, mitään käsitystä ei ollut kisakunnon saavuttamisesta. Keskityin vain ilmaisuun, ja koreografian työstöön, asioihin, jotka ovat tuttuja jo aiemmilta vuosilta tanssimaailmasta.

 

Miltä tuntui siis osallistua kisaan? Prosessi itsessään oli kovinkin tuskainen. Piti osata olla yrittämättä liikaa, mutta samalla tuoda parhaimpia taitojaan esille. Kapuloita lensi rattaisiin koko kesän, ja niin vihlova olkapää kuin vaaniva flunssa yrittivät pilata treenikunnon juuri ennen kisoja. Aloitin treenaamisen kesäkuussa kun selvisin selkäkivusta, joka vaikutti kevätesityksen onnistumiseen. Yritin tehdä kokonaisvaltaista treeniä kesäkauden tunneilla, kuntosalitreenillä sekä omalla lihaskunto- sekä venytysharjoittelulla. Mahtavan tuen sain koreotiimin tanssikavereilta sekä ohjaajilta, ilman teitä koreota ei olisi tullut ja lavalla olisi improttu huomattavasti enemmän.

 

Haastavaa oli myös tilanhallinta. Lavasta sai kuvan vasta paikalla kisa-aamuna ja se kieltämättä vaikutti omaan suoritukseen. Stage-tyyliset tangot olivat aivan uusi kokemus, ja spinnitankoiluun olin itseoppinut noin kuukausi takaperin tankoilutoverin avulla. Kenraali meni kuitenkin odotuksia paremmin. Jopa paremmin, kuin kenraalit yleensä ja huomattavasti paremmin kuin itse kisaveto. Viime hetken muutokset koreografiaan rokottuivat sulavuudessa ja muistissa, mutta yleisesti fiilis jäi positiviiseksi.

 

Kisasuoritukseen kuului isona osana asuni, jonka suunnittelin ja toteutin itse. Olen siinä mielessä hyvässä asemassa, koska olen vaatetusalalta kouluttaunut ja voin tarvittaessa kaavoittaa sekä ommella omat vaatteeni, koska visiotani vastaavaa kokonaisuutta ei löytynyt valmiina. Tämä kuitenkin toi kisavalmistautumiseen omat stressitekijänsä. On ihan toinen juttu odottaa jonkun muun vastuulla olevaa tuotetta, kuin tietää, että olet itse vastuussa onnistumisistasi. Ja itseäni kohtaan olen useinkin kaikin tavoin hyvin ankara. Lopputulos oli kuitenkin omasta mielestä tyydyttävä ja sai positiivista palautetta, joten annan tällä kertaa pienten teknisten toteutusmokien olla. Niin tanssissa, kuin asussa.

 

Tässä kilpailussa en sijoittunut edes top 10:n joukkoon, mutta tunnen itseni voittajaksi siitä huolimatta. Miksikö? Siksi, että olen kiivennyt lavalle kymmenen vuoden tauon jälkeen, vähissä vaatteissa ja ajanut sitouttamani prosessin loppuun asti. Ja myös siksi, että koreografiani kosketti, ja sen tarina välittyi; sain niiltä, joita arvostan, hyvää palautetta. Ja siksi, että uskalsin kilpaillakin vaikka sekin oli hyppy tuntemattomaan kohdallani. Ja kaikki tämä niinsanotusti tanssijan vanhalla iällä. Ehkä minä kilpailen uudestaankin. Eihän sitä koskaan tiedä mitä keksin ruveta rupeamaan.

-Katja

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *